Uusi osoite on:

Vuonna 2014 meille tuli kotihoitoon Halma-kissa viiden pentunsa kanssa. Pennut olivat parin viikon ikäisiä ja ne olivat siinä onnellisessa asemassa, että niillä oli äiti.

Toisin oli eräällä pienellä kissalla löytöeläintalolla. Sillä ei ollut äitiä eikä sisaruksia. Päätettiin sitten kokeilla josko Halma ottaisi tuon orvon pennun joukkonsa jatkoksi.

Ja niinhän siinä kävi, että Halmalla oli hyvä sydän ja se sydän täynnä äidin onnea ja se otti pennun kuudenneksi hoivattavakseen.

Pentu sai nimekseen Uuno. Nimi tuli siitä kun uno on italiaksi yksi ja Uuno oli ollut aivan yksin.

Kaikki sujui tosi hienosti. Ainoastaan alussa Uuno oli vähän ihmeissään, kun se ei saanut toisista pennuista leikkikaveria itselleen. Se oli jo leikki-iässä ja toiset vasta harjoittelivat kävelemistä. Myöhemmin leikit sitten jo sujuivat porukalla.

Uuno oli kiltti poika eikä se käyttänyt suurempaa kokoaan väärin. Se ei töninyt toisia pois äidin tisulta eikä muutenkaan murjonut pienempiään.

Ainahan kissanpennut ovat suloisia, mutta tähän pentueeseen sattui todella suloisia tapauksia. Kuten kuvista näkyy.

Ja tässä videossa näkyy se, että ei sitä kummmoista lelua tarvita, kun tenavilla on hauskaa. Meno on kuin kusiaispesässä:

https://www.youtube.com/watch?v=D-WiKXRoig8

 

Uuno

 

Vilho

 

Lepohetki kissakiikussa

Kielo

 

Camilla-kissalla ja sen pennuilla oli sekä hyvää että huonoa tuuria.

Hevostilan isäntä löysi heinäladossa pesivän kissan ja vastuullisena ihmisenä ilmoitti siitä eläinsuojeluyhdistykselle.

Pennut saatiinkin heti kiinni ja vietiin löytöeläintalolle. Emo saatiin kiinni vasta muutama päivä myöhemmin. Tuon erossa olon takia siltä oli maidon tulo ehtynyt. Pentuja piti siis ruokkia tuttipullosta.

Koko perhe tuli meille kotihoitoon ja meillä Camillan kanssa sujui työnjako mukavasti. Minä hoidin ruokapuolen ja Camilla loput. Se pesi, hoiti ja imetti pentuja. Oli todella tärkeää, että pennut saivat emon hoivaa ja läheisyyttä ja että ne myöhemmin oppivat kissan taitoja emoltaan.

Tuttipullosta syöttämisessä on omat niksinsä. Pentu pitää kääriä tiukkaan kapaloon. Muuten se huitoo, kiemurtelee ja sätkii niin, että syömisestä ei tule mitään.

Aika kului ja pennut kasvoivat ja tulivat 12 viikon ikään, mikä on kissanpentujen luovutusikä. Kaikki saivat heti hyvät kodit, pojat lähtivät yhteiseen kotiin ja tytöt myöskin saivat yhteisen kodin. On hyvä, että kissalla on seuraa. Ne purkavat energiansa toisiinsa eivätkä ihmisiin ja huonekaluihin. Ja muutenkin, onhan se yksinäistä olla ainoa lajiaan.

Pennun luovutusikä on tosiaan 12 viikkoa. Siihen asti se tarvitsee emon hoivaa ja opetusta ja sisarusten kanssa touhuamista. Sisarusten kanssa pentu oppii kissojen tapoja. Tapellessa se oppii tietämään milloin pitää lopettaa. Silloin pitää lopettaa kun toinen huutaa. Juostessa, hyppiessä,, vaaniessa ja painiessa fyyysiset ominaisuudet  ja sosiaaliset taidot kehittyvät.

Camilla-emokin lähti kotiin jonkun ajan kuluttua. Ensin emo--kissan pitää odotella pari viikkoa, että hormonit tasaantuvat, sitten se steriloidaan ja sitten odotetaan pari viikkoa parantumista.

Sängynaluskissamme Armi kököttää edelleen sängyn alla. On vaikea sanoa, onko se tiineenä, kun sitä ei näe kuin makuulla kykkimässä, ei voi nähdä onko massu paisunut. Kerron lisää heti kun saan jotakin selville.

Iiris:

 

 

Usva, pieni maitoparta

 

 

Musti. Nimi tuli siitä, kun se on ihan karjalankarhukoiran näköinen

 

Pate, kollipoika:

 

Kolme vuotta sitten meille tuli löytöeläintalolta kotihoitoon kesytettäväksi Aliisa-kissa. Aliisa oli todella arka, pelkäsi kaikkea ja kaikkia.

Aluksi se tietenkin piilotteli sängyn ja sohvan alla. Sitten keksittiin, että jos se saisi kaverin niin se ehkä reipastuisi. Löytöeläintalolta kaveriksi tuli sitten Tiuhti. Tyttöjen yhteiselosta ei tullut yhtään mitään, ne tappelivat koko ajan niin että karvat pöllysivät. Tiuhti oli pakko palauttaa löytöeläintalolle. Ajateltiin, että jospa joku muu kissa tulisi Aliisan kanssa paremmin toimeen ja niin meille tuli Mustikka, sekin hyvin arka kissa. Nämä tytöt löysivät heti yhteisen sävelen ja ne kiintyivät toisiinsa todella paljon.

Pikku hiljaa tytöt sitten rupesivat rohkaistumaan ja tulemaan esille. Jonkin ajan kuluttua niitä sai jo vähän sormella hipaista ja siitä homma hiljalleen eteni. Kaiken kaikkiaan ne olivat meillä puoli vuotta ja siinä ajassa noista arkalaisista tuli sylikissoja.

Lopulta ne saivat yhteisen kodin. Ei niitä olisi voinut millään erottaa, niin kovasti ne toisistaan pitivät.

Meillä on usein kaverin kissat Elmo ja Einari hoidossa. Kun Petri-isäntä on matkoilla, pojat ovat meillä.

Tuohon Aliisan ja Mustikan meillä olemisen aikaan sattui sitten yksi Elmon ja Einarin hoitojakso. Ja niinhän siinä kävi, että silloin vielä steriloimaton Aliisa rakastui Elmoon tulenpalavasti. Se ei piitannut Einarista pätkääkään, mutta Elmo-parkaa se jahtasi ja piiritti kaksi viikkoa. (Tosin Einari katsoikin viisaammaksi viettää paljon aikaa komerossa). Kastroitu Elmo ei tajunnut yhtään, mitä tuo hullu nainen oikein halusi.

Kun pojat lähtivät meiltä sitten kotiin, niin molemmat, sekä Aliisa että Elmo nukkuivat tahoillaan monta päivää. Eivät ne olleet nukkuneet varmaan ollenkaan tuon parin viikon aikana. Toinen siksi, että oli niin rakastunut ja toinen siksi, että ei ollut.

Tässä videon pätkässä näkyy kuinka kiihkeää tuo Aliisan rakkaus oli ja kuinka Elmo asian otti:

https://www.youtube.com/watch?v=eBXNnYRSyvk

Ja tässä kuvassa nuo toisilleen niin tärkeät Aliisa ja Mustikka:

 

Olin tehnyt vuosia vapaaehtoistyötä eläinsuojeluyhdistyksen löytöeläintalolla. Hoitanut kissoja, koiria, pupuja, oravia ja mitä sinne milloinkin tuotiin.

Vuoden 2010 kesällä eräs maalla asuva pariskunta löysi piharakennuksestaan kaksi pienen pientä kissanpentua. Pennut olivat pari viikkoa vanhoja, silmät juuri ja juuri olivat avautuneet. Pennut olivat surkeita rääpäleitä, sairaita, likaisia ja nälkiintyneitä. Emosta ei ollut tietoakaan.

He toimittivat pennut seuraavana päivänä löytöeläintalolle ja siellä niitä sitten hoidettiin pari viikkoa. Syötettiin, pissatettiin ja kakatettiin ja pidettiin lämpimänä.

Yhtenä iltana olin sitten hoitamassa siellä kissoja ja näin nämä kaksi reppanaa. Sydän oli säälistä revetä. Ja niinhän siinä kävi, että pennut muuttivat meille.

Syötin niitä tuttipullosta muutaman tunnin välein siihen asti, että ne oppivat itse syömään. Ne olivat todella säälittäviä reppanoita. Ei minulla ollut kokemusta noin pienien kaikesta hoitamisesta, mutta jotenkin niistä viikoista selvittiin.

Tämä pariskunta, joka pennut löysi, otti ne sitten itselleen, kun ne olivat sopivan kokoisia ja ikäisiä. Nimekseen ne saivat Andy ja Mike. Uudet "vanhemmat" kävivät meillä vähintään kerran viikossa katsomassa, mitä pojille kuuluu ja miten ne olivat kehittyneet ja kasvaneet.

Pojat siis muuttivat varsinaiseen kotiinsa ja ovat saaneet todella onnellisen ja rakastavan kodin. Mekin olemme käyneet vuosien varrella noita poikia katsomassa. Eli kaiken kaikkiaan tuo "rääpäleestä roikaleeksi"- projekti onnistui oikein hyvin.

 

Tein tuosta kaksikosta videon tapaisenkin. Tuli niin mieleen tuo biisi "Pienen pojan elämää", kun noiden touhuja katselin.

https://www.youtube.com/watch?v=bnc74tRuDy0

 

Tästä se siis alkoi ja nyt tuolla lipaston alla kyyhöttää hoitokissa numero 86. Armi on ollut meillä jo pari viikkoa, mutta se ei ole uskaltautunut vielä ihmisten ilmoille. Enkä ihmettele, kun tiedän millaisista oloista se on kotoisin. Mutta siitä myöhemmin. Toivottavasti se kesyyntyy, se on näet pieniin päin ja pentujen synnyttyä on aika hankalaa, jos emo on kovin arka ja suojelee pentujaan raivopäänä.